Myötätuuli valmennus oy

ÄKS!

Meinasi mennä aamukahvi väärään kurkkuun, kun törmäsin jälleen kerran tuttuun viestiin, jossa kehotetaan olemaan oma itsensä, kasvamaan parhaaksi versioksi itsestään ja saavuttamaan täysi potentiaalinsa.

Mitä ihmettä nämä lauseet oikeastaan tarkoittavat?

Jos minua samaan aikaan kannustetaan olemaan oma itseni ja kuitenkin jatkuvasti muuttumaan, kehittymään, korjaamaan ajatteluani, hiomaan persoonaani, vahvistamaan resilienssiäni, rakentamaan parempia tapoja ja tavoittelemaan jotakin uutta versiota itsestäni, miten nämä viestit sopivat yhteen?

Elämme aikaa, jossa lähes kaikkea ihmisessä voidaan tarkastella kehityskohteena. Kehon pitäisi olla kiinteämpi, nuorempi tai muuten lähempänä kulloinkin vallalla olevaa ihannetta ja jopa intiimialueiden ulkonäölle on luotu odotuksia.

Samaan aikaan myös mieli on päätynyt jatkuvan optimoinnin kohteeksi. Ajattelua pitäisi uudistaa, tunteita hallita taitavammin, uskomuksia päivittää ja oman potentiaalin käyttöastetta nostaa.

En vastusta oppimista, kasvua enkä muutosta. Päinvastoin. Ne kuuluvat ihmiselämään, ja parhaimmillaan ne avaavat uusia näkökulmia sekä lisäävät hyvinvointia.

Silti minua häiritsee ajatus ihmisestä projektina, joka ei koskaan valmistu eikä koskaan ole riittävän hyvä sellaisena kuin on juuri nyt.

Yhä useammin tuntuu siltä, että ihmiselle tarjotaan ensin kokemus riittämättömyydestä ja sen jälkeen ratkaisu siihen. Ensin kerrotaan, että et vielä ole sitä, mitä voisit olla, ja sitten tarjotaan välineitä, joiden avulla pääset lähemmäksi tavoiteltua versiota itsestäsi.

Mikä ihmeen versio 2.0? Puhelin ja tietokone tarvitsevat ohjelmistopäivityksiä. Ihminen tarvitsee hyväksyntää, yhteyttä toisiin ihmisiin ja mahdollisuuden olla ilman jatkuvaa painetta tulla paremmaksi.

Voit kasvaa ilman, että pidät itseäsi rikkinäisenä. Voit muuttua ilman, että olet vääränlainen. Voit oppia uutta ilman, että nykyinen itsesi on epäonnistunut versio ihmisestä.

Minä en halua olla versio 2.0 itsestäni. Haluan olla ihminen. Keskeneräinen, välillä väsynyt, joskus väärässä, toisinaan loistava ja jatkuvasti oppiva.

Kierteessä

Kuka tunnustaa olleensa negatiivisuuden kierteessä?!

Tällä hetkellä puhutaan valtavasti tunteista, tunneälystä ja psykologisesta turvallisuudesta. Ja on tietysti ihanaa, että puhutaan! On hienoa, ettei meidän tarvitse esittää robotteja, ei töissä eikä vapaalla.

Hesarissa oli äskettäin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä artikkeli meissä olevista tunnekoodeista (https://www.hs.fi/visio/art-2000012017580.html).

Samalla kun iloitsen tunteista puhumisen lisääntymisestä, minua häiritsee se, miten usein puhumme tunteista ikään kuin ne olisivat jokin meistä irrallinen ilmiö. Jokin teoria, kysely tai koodisto, joka vain ilmestyy jostain ja alkaa vaikuttaa meihin.

Sanotaan, että tunteet ja tunnekoodit törmäävät. Eivät kai mitkään itsekseen elävät koodistot törmäile? Ihmiset törmäävät.

Me kohtaamme toisemme tavalla tai toisella. Me puhumme, vaikenemme, katsomme ohi, keskeytämme, vetäydymme, puolustaudumme tai yritämme tulla kuulluiksi. Törmäys tai yhteys tapahtuu aina suhteessa. Se tuntuu kehossa ja tulee näkyväksi teoissa ja tekemättömyyksissä.

Muistan vanhan jutun, jossa lapsi kertoi uskonnontunnista: ”Opettaja sanoi, että alussa sana tuli lihaksiin.”

Se on aivan huikea oivallus. Miten ja missä meidän puheemme muuttuu teoiksi? Milloin sana todella tulee lihaksiin, ja tunteesta puhuminen muuttuu aidoksi tuntemiseksi ja kohtaamiseksi?

Joskus tuntuu, että käsittelemme asioita niin paljon teoriatasolla, että itse ihminen jää etäälle. Silloin puhumme kyllä ihmisistä, m***a emme enää kohtaa heitä.

Aidoille kohtaamisille, työnohjausten ja valmennusten lisäksi myös niille arjen spontaaneille kahvihetkille ja ohimennen nähdyille katseille, täytyy raivata tilaa. Erityisesti nyt, kun elämää ja työtä eletään paljon ruutujen välityksellä.

Asiakas oli vaikea, ärsyttävä suorastaan!

Tai siltä minusta tuntui. Oikeasti hän oli ehkä turhautunut, pettynyt tai kuolemanväsynyt.

Kuulin vain valituksen, piikittelyn ja loputtoman negatiivisuuden. Sitten aloin ärsyyntyä ja turhautua itsekin. Pidin henkisesti kättäni suun edessä, etten olisi antanut samalla mitalla takaisin.

Kuvittelin peittäväni ärsytykseni, m***a äänensävyni ja kehoni paljastivat minut. Todellisuudessa toinen ihminen huomaa kyllä, kun häntä ei enää kuunnella vaan häntä vain siedetään.

Myöhemmin hävetti ja otti päähän. Tilanne kuitenkin painui muistiin niin, että toivoakseni toimin nykyisin taitavammin.

Arjessa ja työelämässä puhutaan paljon tunnetaidoista ja vuorovaikutuksesta. Tässä kohtaa paino on sanalla "puhutaan". Asia tiedetään teoriassa, ja silti edelleen, kaiken puhumisen jälkeen, tunteiden kokeminen ja ilmaiseminen on vaikeaa.

Usein vaikeasti käyttäytyvä ihminen yrittää epätoivoisesti tulla kuulluksi. Samaan aikaan hänen tapansa ilmaista tarvettaan voi tehdä meistä jokaiselle kuuntelemisesta todella haastavaa.

Sen ymmärtäminen ei tarkoita, että kaikenlainen käytös on ok. Tunteet tarttuvat ihmissuhteissa, kodeissa ja työyhteisöissä nopeammin kuin flunssa. Kaikenlaiset tunteet, myös ne, jotka kannattelevat ja yhdistävät.

Siksi olennaisinta ei ole koskaan selvittää, kuka pilasi tunnelman. Tärkeää on löytää keinot, joilla kääntää suunta kohti rakentavampaa, oli kyseessä sitten keittiönpöytä tai neuvotteluhuone.

Tietoinen vuorovaikutus näkyy siinä, tunnistatko oman tunnekuormasi ennen kuin kaadat sen toisen niskaan. Se on kykyä erottaa, mikä on pinnalla näkyvä tunne ja mikä on tarve sen alla.

Näiden keinojen ja omien tunnetaitojen kehittämistä varten on oltava tila ja aika. Työelämässä se voi tarkoittaa coachingia tai työnohjausta, arjessa pysähtymistä itsensä äärelle, parhaiten ehkä siihen sopivassa seurassa.

Me ihmiset olemme taitavia muuttamaan elävät kokemukset puheeksi kokemuksista. Kun jokin alkaa tuntua hankalalta, mielemme alkaa tehdä töitä. Se nimeää, selittää, analysoi ja rakentaa ymmärrettävää tarinaa siitä, mitä tapahtuu.

Se on inhimillistä, koska ymmärtäminen luo tunnetta hallinnasta. Samalla itse kokemus karkaa yhä kauemmas.

Huomaan tätä paljon työelämässä, ja aivan yhtä paljon tavallisessa arjessa, myös omassa elämässäni.
🖤Suru muuttuu helposti prosessiksi ja uupumus diagnoosiksi
🖤Riittämättömyys “haasteeksi itsetunnossa”
🖤Parisuhteen etäisyys saatetaan purkaa kommunikaatiomalliksi ja levottomuus elämäntilanteen kuormitukseksi

Elämme aikaa, jossa lähes kaikkea tarkastellaan psykologisen ymmärtämisen kautta, tarvitsemme selityksen ja teorian. Osa siitä on tietenkin tärkeää ja hyvää. On helpottavaa saada sanoja asioille, joita ei aiemmin osannut hahmottaa.

Samalla jatkuva analysointi myös etäännyttää meitä itsestämme. Saatamme oppia puhumaan tunteista hyvin taitavasti ilman, että oikeastaan enää pysähdymme tuntemaan niitä.

Ehkä kaikkea ei kannattaisi heti ratkaista tai selittää. Ehkä osa asioista tarvitsisi enemmän hiljaista viipymistä kuin nopeaa ymmärtämistä. Sellaista pysähtymistä, jossa ei heti tehdä kokemuksesta projektia, teoriaa tai kehitystehtävää, vaan annetaan sille hetki tilaa olla olemassa.

Taito olla kokemuksen äärellä ilman, että alkaa heti muuttaa sitä ajatukseksi, siinäpä oppimista kerrakseen.

Haluatko tavata täysipäisen kouluttajan ja valmentajan?

Tällaiseen aloitukseen päädyin hetki sitten esitellessäni itseni ja työtäni.

Miksi valitsin kertoa olevani täysipäinen? Aikomukseni oli kylläkin sanoa ”täysipäiväinen”. Hups! Kolmen kirjaimen nielaiseminen sanasta muutti merkityksen totaalisesti. 😅

Harmittiko? Ensin en huomannut mitään. Kun tajusin mokan nolotti, ja kun nauroimme asialle yhdessä, siitä tuli hauska sattumus.

Mokia sattuu meille kaikille. Niitä tulee kiireessä, jännityksessä tai kun ajatukset laukkaavat jo seuraavassa asiassa. Joistain selvitään naurulla, toisia jää helposti murehtimaan yöunien kustannuksella. Ja tiedän kyllä, ettei kaikkia mokia pysty millään näkemään ”lahjoina”.

Uskon vahvasti, että me tarvitsemme lupaa olla ihan vain tavallisia, ”täysipäisiä” ihmisiä virheineen kaikkineen. Kun uskallamme olla aitoja ja hieman säröilläkin, luomme samalla tilaa muille tehdä samoin. Työelämässä tätä kutsutaan psykologiseksi turvallisuudeksi, minulle se on ennen kaikkea inhimillisyyttä.

Myötätuuli valmennuksen ytimessä on ajatus siitä, että kun lakkaamme ruoskimasta itseämme jokaisesta pikkuvirheestä, vapautamme valtavasti energiaa siihen, mikä on oikeasti tärkeää. Sitä myötätuulta minä haluan tuoda lisää tähän välillä kovin vakavaan ja ankarasti pikkumokiin suhtautuvaan maailmaan.

Minun ensimmäinen kertani Podcastissa, enpäs tiennyt kuinka mukavaa se voi olla.🙂

Mukavaksi sen teki itselle rakas ja tärkeä aihe sekä superhyvä juttukumppani, Minna Nupponen.

Hetki itsellesi.
Kuppi kuumaa.
Ja ajatuksia, jotka saavat sinut katsomaan asioita hieman toisin.

🎧 NLP kuuluu kaikille -podcastissa:
– uusia näkökulmia ajatteluun
– oivalluksia arkeen
– keskusteluja, jotka jäävät mieleen

Kuuntele silloin, kun sinulle sopii.
Vaikka juuri nyt.💚

"Olen ongelmissa", "minulla on ongelma" tai "minulla on haaste"
"Olen stressaantunut", "minulla on stressiä", "elämäni/työni on stressaavaa" tai "tämä hetki/asia on nyt stressaava"

Tämä ei ole pelkkää sanaleikkiä. Tilanne voi olla sama, m***a käyttämämme sanat johtavat erilaiseen toimintaan.

Aivot käsittelevät sanoja eri tavalla. "Minä olen ongelmissa" tuntuu raskaammalta kuin "minulla on ongelma". Sana "ongelma" saattaa aktivoida uhkareaktion, kun taas "haaste" herättää ratkaisua etsivän ajattelun.

Samoin "olla stressaantunut" tuntuu pysyvämmältä tilalta kuin se, että "stressiä on", ehkä vain väliaikaisesti, ja sen rinnalla voi olla paljon muutakin, kuten intoa tai iloa.

Muun muassa tätä NLP tutkii: miten kieli, jonka valitsemme, muokkaa kokemustamme ja käyttäytymistämme. NLP hyödyntää muun muassa transformaatiokieliopin käsitteitä siitä, miten kielemme "pintarakenne" (se mitä sanomme) heijastaa ja samalla muokkaa mielen "syvärakennetta" (kokemustamme todellisuudesta).

Sanoilla on oikeasti väliä, ja niitä voi oppia käyttämään tietoisemmin, niin johtamisessa, kriiseissä kuin arjen kohtaamisissa.

Huomaamalla, mitä ja miten itse puhuu ja kuulee toisen puhuvan, voi vaikuttaa ja vaikuttua tietoisemmin ja selkeämmin.

Yritykselle kieli on käyttöjärjestelmä, se joko jähmettää toimintakulttuurin tai tekee hiljaisesta asiantuntijatiedosta näkyvää ja jaettavaa. Yksilölle kieli on taas itseohjautuvuuden työkalu, se on kykyä muuttaa oma sisäinen puhe jarrusta moottoriksi.

Kyse ei ole positiivisesta höttöpuheesta, vaan kognitiivisesta tarkkuudesta. Pienet muutokset sanoituksissa ovat se ratkaiseva ero, joka kääntää niin tiimin kuin oman mielen jähmettyneestä tilasta toivottuun suuntaan.