Valmennuspalvelut Jyri Manninen

Master-ikäisen valmentautuminen

Osa 1/8 – Tavoite

Viime postauksessa kirjoitin, että valmentautuminen on kokonaisuus.

Jokainen kokonaisuus tarvitsee kuitenkin suunnan.

Ja siksi ensimmäinen kysymys ei olekaan:

"Miten minun pitäisi harjoitella?"

Vaan:

"Mitä minä oikeasti tavoittelen?"

Jos kysyn master-urheilijalta, mikä hänen tavoitteensa on, vastaus tulee usein nopeasti.

"Voittaa SM-kisat."

"Mitali EM-kisoista."

"Musta vyö."

M***a lähes aina kysyn vielä yhden kysymyksen.

Miksi?

Siinä kohtaa keskustelu muuttuu.

Kun asian äärelle oikeasti pysähtyy, moni huomaa, ettei tärkein tavoite olekaan mitali.

Vaan nähdä, mihin vielä pystyy juuri tästä elämäntilanteesta käsin.

Saada itseluottamus takaisin.

Olla lapsille hyvä esimerkki.

Löytää takaisin se tunne, jonka urheilu joskus antoi.

Rakentaa itsestään uuden version.

Ja sillä on merkitystä.

Se, mitä oikeasti tavoittelet, määrittää myös sen, miten sinun kannattaa valmentautua ja kuinka sitoutunut olet silloin, kun matka muuttuu vaikeaksi.

Jos koko projektin merkitys lepää mitalin varassa, yksikin harha-askel matkalla voi tuntua siltä, että koko projekti epäonnistui.

Jos taas tavoittelet pitkää ja merkityksellistä matkaa urheilun parissa, rakennat todennäköisesti hyvin erilaisen suunnitelman.

Siksi uskon, että hyvä valmentautuminen ei ala harjoitusohjelmasta.

Se alkaa rehellisestä vastauksesta kysymykseen:

"Mitä minä oikeasti tavoittelen?"

---

Seuraavassa osassa siirrytään seuraavaan palaseen.

Osa 2/8 – Arki

Suunta pitää sovittaa todelliseen elämään.

Miten master-ikäisen kannattaa valmentautua?

Ensin pitää kuitenkin vastata yhteen suurempaan kysymykseen.

Miten yhdistetään kilpailullinen kunnianhimo, perhe, työ, ikääntyminen ja merkityksellinen elämä?

Tätä kysymystä olen pohtinut viime aikoina enemmän kuin mitään muuta valmentamiseen liittyvää asiaa.

Ja ehkä juuri siksi koko oma käsitykseni valmentautumisesta on muuttunut.

Nuori Jyri ajatteli, että parempi suorituskyky syntyy paremmasta harjoittelusta.

Elämä – ja lopulta myös kaksi tekonivelleikkausta – opettivat minut ajattelemaan toisin.

Harjoittelu on vain yksi osa kokonaisuutta.

Jos työ kuormittaa liikaa...

Jos kotona on jatkuvasti stressiä...

Jos uni jää vähiin...

Jos keho ei palaudu...

Jos tavoitteet eivät enää sovi siihen elämään, jota elät...

Ongelmaa ei ratkaista lisäämällä yhtä kovempaa treeniä viikkoon.

Siksi uskon, että master-urheilijan tärkein taito ei ole harjoitella enemmän.

Se on oppia valmentautumaan paremmin.

Ja valmentautuminen tarkoittaa paljon enemmän kuin harjoitusohjelmaa.

Se tarkoittaa kokonaisuutta.

Miten rakennetaan arki, joka tukee tavoitteita?

Miten harjoitellaan niin, että pysytään ehjänä?

Miten sovitetaan yhteen työ, perhe ja urheilu?

Miten kilpailullinen kunnianhimo säilyy ilman, että muu elämä jää sen alle?

Ajattelin avata tätä ajattelua seuraavissa postauksissa vähän syvemmin sekä jakaa konkreettisia työkaluja, joiden avulla kilpailullinen kunnianhimo ja muu elämä voivat tukea toisiaan sen sijaan, että ne kilpailisivat keskenään.

Toivottavasti samalla myös vastaten kysymykseen, miten master-ikäisen kannattaa valmentautua.

Master-urheilijoita on ainakin kolmea eri tyyppiä (osa 2)

Täytän tänään 44 vuotta. 🎂

Ja rehellisesti sanottuna sen kyllä huomasi heti aamulla.

Nivelissä vähän kolottaa ja tytärkin on jo alkanut nauraa karkaavalle hiusrajalle. 😅

Viime postauksessa kirjoitin kahdesta erilaisesta master-urheilijasta.

M***a todellisuus on hieman monimutkaisempi.

On olemassa vielä kolmaskin ryhmä.

Ja väittäisin, että heidän matkansa on usein kaikkein haastavin.

He ovat niitä, jotka olivat joskus urheilijoita.

Ehkä jopa kilpailijoita.

Sitten tuli työ.

Perhe.

Lapset.

Vastuut.

Elämä.

Ja yhtäkkiä vuosia oli kulunut enemmän kuin piti, m***a nyt veri vetää takaisin urheilun pariin.

Juuri siksi heidän tilanteensa on usein haastava.

Heillä on muistot siitä, mitä urheileminen joskus oli.

M***a heillä ei ole ensimmäisen ryhmän vuosikymmenten harjoittelupohjaa tai kehon tottumusta kovaan harjoitteluun.

Eikä välttämättä toisen ryhmän etua siitä, että he arvioisivat itseään vain nykyhetken kautta.

He muistavat mitä olivat joskus.

M***a eivät vielä täysin tiedä, mitä voisivat olla nyt.

Moni heistä katsoo nykyään tatamia hieman eri silmin.

Ei siksi, että haluaisi takaisin kaksikymppiseksi.

Vaan siksi, että haluaisi vielä kerran nähdä mihin oikeasti pystyisi.

Tähän ryhmään kuuluu paljon ihmisiä, jotka eivät yritä voittaa muita.

He yrittävät ratkaista keskeneräisen keskustelun itsensä kanssa.

Ehkä juuri siksi heidän matkansa on usein myös kaikkein koskettavin seurata.

Hyvä uutinen on se, että menneisyys ei ratkaise sitä, mitä voit vielä saavuttaa.

Se, mitä olit joskus, ei ole yhtä tärkeää kuin se, mitä olet valmis rakentamaan tästä eteenpäin.

Tunnistatko itsesi tästä kolmannesta ryhmästä?

Keskiviikkona vietettiin Bulilla kevään graduointeja.

Ja rehellisesti sanottuna niitä oli hyvä päästä juhlimaan.

Kevät on ollut monella tavalla raskas.

Siksi oli erityisen hienoa nähdä niin paljon iloa, onnistumisia ja ylpeitä ilmeitä.

Matolla nähtiin ihmisiä, jotka ovat harjoitelleet pitkäjänteisesti kuukausia ja vuosia.

Ihmisiä, jotka ovat kehittyneet, auttaneet muita ja kasvaneet osaksi yhteisöä.

Graduointi ei ole palkinto yhdestä hyvästä harjoituksesta tai onnistuneesta kilpailusta.

Se on tunnustus pitkäjänteisestä työstä, oppimisesta ja kasvusta.

Sellaiset hetket muistuttavat siitä, mikä tässä kaikessa on tärkeintä.

Onnea vielä kaikille graduoiduille. 👏🥋

Ja hyvää juhannusta koko Bulin porukalle sekä kaikille seuraajille. ☀️

📷

Master-urheilijoita on ainakin kahta eri tyyppiä.

Mitä enemmän olen valmentanut master-urheilijoita, sitä selvemmäksi on käynyt, että heitä on ainakin kahta eri tyyppiä.

Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat ne, joilla on pitkä urheilutausta.

Entiset kilpailijat.

Entiset joukkueurheilijat.

Ihmiset, joiden keho on tottunut harjoitteluun jo vuosikymmenten ajan.

Heidän vahvuutensa on ilmeinen.

Kroppa kestää yleensä enemmän kuormitusta.

Harjoittelu on tuttua.

Ja tekemiseen löytyy usein vahva työmoraali.

M***a heillä on myös yksi haaste.

He vertaavat helposti itseään siihen, mitä olivat joskus ennen — ja juuri tästä olen kirjoittanut viime aikoina paljon.

Toiseen ryhmään kuuluvat ne, jotka löysivät urheilun vasta aikuisena.

Heillä ei yleensä ole samanlaista liikunnallista pohjaa.

Harjoittelua pitää usein rytmittää tarkemmin.

Ja kehon asettamat rajat tulevat vastaan hieman eri tavalla.

M***a heillä saattaa olla yksi psykologinen etu.

He eivät yleensä yritä harjoitella kuten kaksikymppisenä.

He harjoittelevat kuten nelikymppisenä.

Tai viisikymppisenä.

Ja se on itse asiassa täsmälleen oikea tapa harjoitella nelikymppisenä tai viisikymppisenä.

He arvioivat itseään nykyhetken kautta eivätkä menneisyyden kautta.

Molemmilla ryhmillä on omat vahvuutensa.

Entiset kilpailijat joutuvat usein opettelemaan hyväksymään nykyisen itsensä.

Myöhemmin urheilun löytäneet joutuvat usein opettelemaan luottamaan siihen, mihin he pystyvät.

Molemmat voivat kehittyä.

M***a eivät välttämättä samalla tavalla.

Todellisuus on tietenkin hieman monimutkaisempi, koska on olemassa vielä kolmaskin ryhmä.

Ja väittäisin, että he saattavat olla kaikkein haastavimmassa asemassa.

Siitä lisää seuraavassa postauksessa.

Tunnistatko itsesi jommastakummasta ryhmästä?

Vai kuulutko ehkä siihen kolmanteen ryhmään, josta kirjoitan seuraavassa postauksessa? ☺️

Olette ehkä huomanneet, että olen kirjoittanut viime aikoina paljon master-urheilijoista.

Se ei ole sattumaa.

Harva meistä tavoittelee enää maailmanmestaruutta hinnalla millä hyvänsä.

M***a moni haluaa edelleen kehittyä.

Kilpailla.

Haastaa itseään.

Ja nähdä mihin vielä pystyy.

Minulle tämä ei ole teoria.

Kahden tekonivelleikkauksen jälkeen jouduin pohtimaan uudelleen, mitä tavoitteellinen urheilu minulle oikeasti tarkoittaa.

Ja samalla kysymyksen äärelle:

Miten yhdistetään kilpailullinen kunnianhimo, perhe, työ, ikääntyminen ja merkityksellinen elämä?

Koska juuri sitä suurin osa master-urheilijoista yrittää tehdä.

Samaan aikaan pitäisi olla hyvä puoliso.

Hyvä vanhempi.

Huolehtia työstä.

Maksaa laskut.

Palautua.

Ja pitää itsensä toimintakykyisenä myös tulevaisuudessa.

Rehellisesti sanottuna tämä kysymys kiinnostaa minua nykyään enemmän kuin yksikään yksittäinen tekniikka.

Mitä enemmän olen valmentanut master-urheilijoita, sitä vakuuttuneemmaksi olen tullut siitä, että he tarvitsevat omanlaistaan valmennusta.

Ei siksi, että he olisivat heikompia.

Vaan siksi, että heidän yhtälönsä on erilainen.

Miten kehitytään vielä 40-, 50- tai 60-vuotiaana?

Miten kilpaillaan ilman, että muu elämä hajoaa ympäriltä?

Miten rakennetaan jotain, mikä kestää vuosia eikä vain seuraavaan kilpailuun asti?

Siksi olen kirjoittanut viime aikoina niin paljon master-urheilijoista.

Ja siksi tulen kirjoittamaan niistä jatkossakin.