Maarit Jantunen

Tuntuu, että itsessä on menossa m***a muutosta. Pää harmaantuu sitä vauhtia, että joka aamu vähän jännittää katsoa itseä peilistä. Entinen tummatukkainen joutuu katselemaan myös värejä vähän toisella silmällä. Musta ei enää olekaan se, joka luo kehykset kasvoille. Jotain särmää kaipaa.

Keho muuntuu myös. Aiemmat luottovaatteet tuntuvat joltain ihan muulta. Materiaaleista haluaa mukavuuden nimissä karsia loputkin polyt. Sekin on mahdollista, että huomaa jonkin olevan liian tyttömäistä ja tätimäistä - yhtä aikaa.

Ja se kaikki ulkoinen muutos on kuitenkin vain heijastumaa siitä, että käy läpi jotain sisäisesti. Mitä minä haluan? Mistä unelmoin? Millaista elämää tahdon elää? Mikä merkitys kaikella on?

Ostan valkoisen kankaan ja toivon, että se sitoo valollaan yhteen kaikki värit, jotka ovat pulpahdelleet esiin. Kirkastaa sen, joka nyt näyttää samealta. Rauhoittaa tuon, joka tuntuu liiankin terävältä.

Halusin ottaa itseäni irti somesta. Koska halusin käyttää aikaani ja energiaani jotenkin paremmin.

Se onnistui. Tuntuu, että olen hyvin yhteydessä itseeni.

Ja samalla: en muista, milloin olisin ollut näin kaukana toisista.

Somessa on puoli, joka sitä kritisoidessa usein unohtuu:

sosiaalinen.

Ehkä kyse ei olekaan siitä, että some tarjoaisi vääränlaista yhteyttä. Vaan siitä, että sen ulkopuolella yhteyden löytäminen on joskus vielä vaikeampaa.

Täytynee palata vähän takaisin…

Tällä työpöydällä voisi olla enemmänkin juttuja. Siitä seuraa aina kysymys: mitä ne olisivat?

Yksi mulle luontainen tapa on nähdä rakenteita ja kokonaisuuksia. Kaikkialla.

Huomata, miten asiat muodostuvat, mikä niihin vaikuttaa ja mihin ne johtaa. Missä ongelmien ydin piilee.

Mihin sen valjastaisi?