Maarit Jantunen

Maailma vastaa niin kuin sinne huudetaan.

Vai vastaako?

”Jos en tänään yrittäisi olla parempi versio itsestäni. Ehkä jopa vähän huonompi.
Silloin huomenna ei tarvitsisi kurkotella niin korkealle ollakseen taas parempi versio itsestä.”

Elokuu. On tunne, että tästä voi tulla muutosten syksy.

Olen kaivannut ajattelua ja oivaltamista. Ruokkinutkin sitä. Mutten vielä keksinyt, millaisessa muodossa tarjota sitä maailmalle.

Huomannut tuntevani helpotusta, kun ompelukoneet ovat näkymättömissä kaapissa. Kankaat vain yhä kutkuttavat.

Opetellut olemisen tasapainoa. Etsinyt resonanssia. Tunnustellut, mikä elämässä tarjoaa jotain takaisin ja mikä ei.

Kun on vihdoin saanut hidastettua elämänsä niin, että hermosto hyrrää mukana, alkaakin kaivata lisää actionia ja tekemistä.

Kauneutta, ajattelua ja kirjoittamista.

Tuntuu, että itsessä on menossa m***a muutosta. Pää harmaantuu sitä vauhtia, että joka aamu vähän jännittää katsoa itseä peilistä. Entinen tummatukkainen joutuu katselemaan myös värejä vähän toisella silmällä. Musta ei enää olekaan se, joka luo kehykset kasvoille. Jotain särmää kaipaa.

Keho muuntuu myös. Aiemmat luottovaatteet tuntuvat joltain ihan muulta. Materiaaleista haluaa mukavuuden nimissä karsia loputkin polyt. Sekin on mahdollista, että huomaa jonkin olevan liian tyttömäistä ja tätimäistä - yhtä aikaa.

Ja se kaikki ulkoinen muutos on kuitenkin vain heijastumaa siitä, että käy läpi jotain sisäisesti. Mitä minä haluan? Mistä unelmoin? Millaista elämää tahdon elää? Mikä merkitys kaikella on?

Ostan valkoisen kankaan ja toivon, että se sitoo valollaan yhteen kaikki värit, jotka ovat pulpahdelleet esiin. Kirkastaa sen, joka nyt näyttää samealta. Rauhoittaa tuon, joka tuntuu liiankin terävältä.

Halusin ottaa itseäni irti somesta. Koska halusin käyttää aikaani ja energiaani jotenkin paremmin.

Se onnistui. Tuntuu, että olen hyvin yhteydessä itseeni.

Ja samalla: en muista, milloin olisin ollut näin kaukana toisista.

Somessa on puoli, joka sitä kritisoidessa usein unohtuu:

sosiaalinen.

Ehkä kyse ei olekaan siitä, että some tarjoaisi vääränlaista yhteyttä. Vaan siitä, että sen ulkopuolella yhteyden löytäminen on joskus vielä vaikeampaa.

Täytynee palata vähän takaisin…

Tällä työpöydällä voisi olla enemmänkin juttuja. Siitä seuraa aina kysymys: mitä ne olisivat?

Yksi mulle luontainen tapa on nähdä rakenteita ja kokonaisuuksia. Kaikkialla.

Huomata, miten asiat muodostuvat, mikä niihin vaikuttaa ja mihin ne johtaa. Missä ongelmien ydin piilee.

Mihin sen valjastaisi?

Minäkin taisin joutua neuloosin vietäväksi.

Se alkoi syksyllä hyvin rationaalisesta ajattelusta, että jos antaisin käsilleni muuta tekemistä, räpläisinkö niin paljon puhelintani.

Päätin ensin neuloa hihatinhässäkän, josta tuli liian iso ja muutenkin outo. Nyt sen puretuista langoista on syntymässä neuletakki - viittä vaille valmis. Viimeistely meinaa jäädä tekemättä. Seuraavan paidan langat jo huutelevat.

Lankojen maailma vahvuuksineen on minulle ihan uusi. Niiden ominaisuuksiin voisin upota, ihan niin kuin kankaidenkin. M***a vielä nopeammin minussa on aktivoitunut se, joka kysyy kaikessa, että miksi. Miksi kavennukset tehdään tässä 4 kerroksen välein, m***a tuolla toisaalla 2 kerroksen? Miksi tässä käytetään tuota lisäystapaa ja tuossa toista? Voisiko hihan tehdä jotenkin toisin? Silmukka kerrallaan tämä minulle uusi maailma alkaa avautua….

En ole varma, onko tämä parasta puuhaa ihmiselle, jonka pitäisi enemmänkin aktivoitua kuin rauhoittua. Saada itsensä liikkeelle kuin pysähtyä. M***a jokin sen rytmisyydessä kiehtoo. Se tuottaa flowta.

Tämä voi olla vain yksi sykli, joka hiipuu, kun olen saanut siitä riittämiin. Tai sitten se tuli jäädäkseen.
Aika näyttää.

Nyt neulon neuletakkini valmiiksi, kiinnitän siihen blingbling-napit. Sitten otan keltaiset langat käteeni. Mustan langan neulottavuuden haastavuus (ainakin näin talvella) asettaa kysymyksiä myös omalle tyylille... Miten nämä neuleet sopivat muuhun vaatekaappini, jos ne eivät ole mustia?

Ja niin - miten saada näistä istuvia? Sitä kaavoittaja-minäni pohtii…

Loman uuvuttama. Jouluruusu ja minä.

Tänään alkaa työvuosi 2026 ja huomaan suuntaavan sitä kohden kiitollisuudella - ja vähän jopa huojentuneena.

Keholla ja käsillä tekeminen tuntuu juuri nyt helpommalta kuin ajatteleminen, tunteminen ja kannatteleminen.

Saa tehdä jotain konkreettista ja näkyvää. Vaikka sitten purkaa joulua…

Valoa kohti. 🌸🩷🌸

Hiljainen alku vuodelle 2026.

Se - 2026 - jotenkin rimmaa. Se edellinen luku ei tuntunut sopivan yhteen minkään muun numeron kanssa. Pieni riitasointu joka kerran, kun sen johonkin kirjoitti.

En oikein ehtinyt mukaan vuoden vaihtumiseen. En sisäistänyt sitä, vaikka ympärillä raketit paukkuivat. Vielä ehtii, ei ole kiire. Juuri nyt on 363 ja puoli päivää aikaa ottaa se haltuun.

Silti vuoden vaihtuessa laitoin silmät kiinni ja toivoin rakkautta. Siinä mun rituaalit toistaiseksi. Niiden sijaan olen istunut ja hengitellyt. Kaivannut syvää yhteyttä. Ja samalla havannoinut: Jouluruusun tarvitsee päästä parvekkeelta sisälle lämmittelemään. Jättieukalyptykset eivät vieläkään näytä kuihtumisen merkkejä, m***a amaryllis jo viestittää, että on arjen aika.

Ei ole tarve luvata. Ei ole tarve asettaa tavoitteita. Sen kuin jatkaa kaikkea sitä, mikä on toiminut ja ollut hyvin. Itseä ja kehoa kuunnellen.

Ainoa päätös - tai ehkä se on vain toteamus - jonka tein jo ennen vuodenvaihteen kuun valoa: mun on aika alkaa elää. Se elämä, mitä nyt tahdon, on paljon käsillä tekemistä ja luomista. Se on ehkä hiljaisempaa ja enemmän havainnoivaa kuin manifestoivaa, m***a syvästi omaa.