Loiston mentaalivalmennukset

Edellisessä kirjoituksessani pääsin jännitykseen, joten jatketaan siitä. Minna Huotilainen käsittelee jännitystä ja sen vastakohtia kirjoissaan.

Jännityshän on sitä, että elimistön kierrosten nousua, jossa elimistö valmistautuu toimimaan täysillä. Kuitenkaan jännitystilassa elimistö ei toimi parhaalla tavalla, vaan silloin ollaan taistele tai pakene -tilanteessa, jossa tarkoitus on saada nopea ratkaisu ja säilyä hengissä vaaratilanteessa. Tämä toimii hetkellisessä tilanteessa, m***a jos se jatkuu tunteja, niin toimintakyky heikkenee. Silloin päätökset tehdään nopeasti eikä vaihtoehtoja harkita ollenkaan.

Agilityssä paha jännitys hyydyttää ohjaajaa, juoksuvauhti voi olla paljon normaalia huonompi. Ohjaaja pysyy tiukasti suunnitelmassaan tapahtuu, mitä tahansa. Tämä tuo ongelmia, jos itse on normaalia treenitilannetta hitaampi tai koira nopeampi, niin koiran lähettäminen pitäisi ehkä tehdä kauempaa. Varsinkin agilityn games-lajeissa tarvitaan tilanteista toimintaa.

Ensimmäinen asia, mitä ajatellaan jännityksen vastakohdaksi, on rentous. Jos rentous ajatellaan äärimmilleen, se on passiivista lepoa tai välinpitämättömyyttä. Sitä toki tarvitaan kisapäiviin – ratojen väliin, m***a ei radoille. On palauduttava, jotta jaksaa usean radan kisapäivän.

Toinen vaihtoehto jännityksen vastakohdaksi on virtaustila (engl. flow). Siinä tehdään tehtävää täysillä, keskittyneesti, havaitsematta epärelevantteja asioita. Jos suorittaa agirataa virtaustilassa, niin se sujuu ”kuin tanssi”, yhteistyö ohjaajan ja koiran välillä on saumatonta. Radalla kaiken aikaa tietää, mitä on tekemässä sillä hetkellä ja mitä tekee seuraavaksi. Tämä edellyttää paitsi keskittymistä, niin myös sitä, että tehtävän taso on juuri sopiva: ohjaajalla on tunne, että osaamme tämän, m***a tehtävä on sopivan haastava.

Huotilainen kuvaa jännitystä, rentoutta ja virtausta U-käyränä. Hänen mukaan jännityksestä ei pääse suoraan virtaustilaan, vaan ensin tarvitsee rentoutua. Jännityksestä selviämisohjeet painottavat rentoutumista (esim. hengityksen avulla). Tämä on tarpeellinen vaihe. Kuitenkaan kilpailutilanteessa ei voi jäädä rentoutumiseen, mikä on passiivinen lepotila. Rentoutumisesta on päästävä virtaustilaan, jotta saa tehtyä parhaan mahdollisen tuloksen.

Kuva on tehty Huotilaisen kirjojen ja omien pohdintojeni perusteella. Sitä voi kommentoida. Olisi myös kiva saada keskustelua siitä, minkä keinojen avulla pääsee rentoudesta virtaustilaan.

Aivotutkijan kirjojen pohjalta pohdintoja agilitystä – osa 2

Ihminen on ryhmäeläin: Aivot peilaa toisten fiilistä ja tuo sen itselleen. Tunnettu esimerkki on haukotuksen tarttuminen. Kun yksi ihminen haukottelee, tuppaa saman porukan toisetkin ihmiset haukottelemaan.

Haukottelun (eli väsymyksen tai pitkästymisen) lisäksi muutkin tunteet tarttuu. Kun työryhmässä on iso stressi, vaikka lähestyvän määräajan takia, stressi tarttuu paikalle tuleviin uusiin ihmisiin. Tämä on tutkittu tieteellisesti. Myös rento ja innostunut fiilis tarttuu toisiin ryhmän ihmisiin.

Millainen fiilis on treeniryhmässäsi? Jos muut ovat positiivisia ja innokkaita, se tukee sinunkin hyvää fiilistä. Ja hyväntuulisena oppii paremmin. Kannattaa tehdä oma osuutensa siihen, että treeniryhmässä on kaikilla kivaa, koska se auttaa omaa oppimista. Ehkä herkkujen tarjoaminen omista onnistumisesta on loistava idea 😉

Entä kilpaillessa – millaisessa fiiliksessä olevien ihmisten kanssa odotat kisaradalle pääsyä? Ovatko he innoissaan, kun pääsevät tuomarin mukaville (tai haastaville) radoille kokeilemaan omaa ja koirasi osaamistasi? Vai ovatko kisakaverisi jännittyneitä ja pettyneitä vääränlaisiin haasteisiin radalla, keljuun keliin tai tiukkaan (tai liian löysään) aikatauluun? Kavereittesi fiilis tarttuu sinuun! Mieti siis, millaisen fiiliksen haluat itsellesi ja oleskele porukassa, mikä tukee juuri sen fiiliksen saamista. Jollei sopivaa porukkaa löydä, saattaa olla parempi odotella erillään muista kisaajista.

Vaikka agility on yksikölaji, niin menestykseen siinä vaikuttaa porukka, jossa sitä harrastetaan!

Kuvat: kimpassa vai omissa oloissa?

Kesällä olen kuunnellut moneen kertaan aivotutkija Minna Huotilaisen kirjoja. Todella kiinnostavaa tarkastella aivojen toimintaa. Olen ajatusleikkinä pohtinut, miten kirjojen huomiota toimivat agilityssä. Kerron niitä huomioitani täällä useampana päivityksenä.
Ensimmäinen huomio on se, että ihminen oppii parhaiten iloisena, ei pakotettuna. Oppimistilanteet on syytä muodostaa sellaiseksi, että opiskelijoilla on hyvä fiilis, jopa hassuttelua voi liittää oppimistilanteisiin.

Onko sinulla hauskaa treenatessasi agilityä? Millaisia positiivisia asioita voi liittyä agilityn treeneihin ja kisoihinkin?

Kerron omia ajatuksiani agilityn hauskuudesta. Sinun kokemukset voivat olla erilaisia ja voit kommentoida niitä.
Iloa minulle tuottavat osa-alueet ovat:
- koiran ilo: Jos koira nauttii tekemisestä (vaikka juoksemisesta agikentällä), siitä tulee minulle hyvä mieli. On kiva katsella, kun oma koira nauttii!
- yhteistyö koiran kanssa: Toimiva yhteistyö oman koiran kanssa on tavoite. Kun huomaa, että osaa oikein arvioida, miten oman koiran kanssa kannattaa toimia, tuntuu hienolta saavutukselta. Esimerkki tästä voi olla se, että itse valitsee erilaisen ohjauskuvion kuin treenikaverit ja kokeilun jälkeen huomaan, että tein juuri oikean, koiralleni sopivan valinnan.
- koiran koulutuksen oppiminen: Uusien juttujen oppiminen koiran koulutuksessa tuntuu kivalta. Välillä se uusi on hyvin pientä, ehkä kyse on vain riittävästä ja selkeästä saman asian toistaminen vie koiraa eteenpäin.
- oma oppiminen: Nautin siitä, että opin uutta. Oppiminen agilityssä voi olla:
o erilaisten ohjauskuvioiden parempi osaaminen,
o ymmärrys, mikä on omalle koiralle sopiva ohjaustapa,
o parempi agilityratojen muistaminen
- muut ihmiset: Treenikavereiden ja valmentajan kanssa juttelu ja heiltä saatu positiivinen palaute tuo hyvää oloa minulle.
- hyvät tulokset kisoissa: Minulla on kivaviettiä, joten kisoista saadut hyvät tulokset ovat minulle iso ilo. Hyvä tulos voi olla nollarata tai sijoittuminen kisassa; välillä myös jonkun asian onnistuminen kisassa on jo sinällään riittävä tulos itselle, vaikka kokonaisuus olisi hylätty.

Perustin Koirapalvelu Loiston rinnalle Koirakoulu Huikeen. Kaikki Loiston koulutukseen liittyvät toiminnot siirtyvät Huikeeseen. Sinne on tulossa myös koirankoulutuksen kursseja.

Tämän ryhmän nimi muuttuu (jossain vaiheessa) Huikeen menttaalivalmennukset.

SISÄINEN PUHE
Ystävän päivä oli juuri. Jäin pohtimaan sisäistä puhetta: Puhutko itsellesi kuin ystävälle?
Kun olet valmistautumassa kisaan, puhutko itsellesi samoin kuin puhut ystävällesi? Tuleeko mieleesi seuraavia asioita: osaamme tehtävät, ehdin kunhan jätän koiran tekemään tehtävät loppuun, muistan tsempata loppuun asti, olen huolellinen, on hienoa startata treenikaverini kanssa...
Vai onko puhe itsellesi soimaavaa, latistavaa, kuten: et kuitenkaan muista rataa, olet myöhässä, näytät kömpelöltä, koira karkaa lähdössä, koira ottaa ansaesteen...

Ihmiset onnistuvat paremmin, kun heihin luotetaan. Voit itse olla itsellesi kannustaja, tsemppaaja, hyvän mielen ylläpitäjä. Voit kannustaa itseäsi samoin kuin kannustaisit hyvää kaveria. Voi omalla sisäisellä puheellasi luoda itsellesi paremman kisafiiliksen.

Voi toki olla, että aina ei onnistu. Kuitenkin on hirmuisen hienoa, jos koira on kisakuntoinen ja itsekin pystyy kisaamaan. Se ei ole itsestään selvää. Jo siitä kisaosallistumisesta voi riemuita!

Jännitys

Niin jännitys vaan iskee, vaikka olen luullut kesyttäneeni sen, eksyttäneeni sen, kadottaneeni sen. Mahaan ilmestyy sykkivä pallo, mikä saa huonon olon. Hengitys tuntuu raskaalta. Olo on levoton. Kädet melkein vapisivat. Keskittyminen karkaa ties mihin. Negatiiviset ajatukset nousevat mieleen: entä jollei onnistukaan.

Koitan puhua kropalleni järkeä. Olen tehnyt tätä ennenkin. Tiedän, mitä pitää tehdä; löytyy myös ohjeita ja apua. Jos tulee vastoinkäymisiä, niin löytyy toisia ratkaisuja. Tässä ei ole tiukkaa aikapainetta.

Muistan, että järkipuhe ei auta jännitykseen. Pitää kertoa kropalle ja mielelle, että voi ottaa iisisti. Pitää rauhoittaa kroppaa. Pitää saa mieleen mukavia asioita, muistoja onnistumisista.

Lähden rauhoittamaan kehoa: Hengitän hitaasti. Vedän ilmaa keuhkojen alalaitaan asti. Puhallan sitä hitaasti ulos. Teen myös mielelleni tauon jännittämisestä. Se onnistuu pienen koirankoulutussession avulla. Tuttuja, helppoja tehtäviä yhdelle koiralle kerrallaan ja namipalkkaa suuhun. Hetkeksi jännitys unohtuu, kroppa rentoutuu.

Keskittyminen on jännittyneenä vaikeaa. Päätän tukea keskittymistä asettamalla itselleni välitavoitteita. Tämä tarkoittaa kokonaisuuden jakamista pieniin osiin, joiden valmistumisen huomaa. Mitä pienempiä osatehtävät ovat, sen parempi.

Tehtävän kokonaisuus on minulla tiedossa. Tiedossa on myös suuret osakokonaisuudet, joista kokonaisuus muodostuu. Osat oli helppo laittaa ajalliseen järjestykseen. Mietin tarkat, pienet palat seuraaviin tehtäviin. Keskityn niiden tekemiseen. Ensin teen luonnosta ja korjaan sitä kohti valmista. Ensimmäiset tehtävät ovat sellaisia, että niiden onnistuneesta suorittamisesta en saa ulkoista arvioita. Minun on vain itse päätettävä, että nyt ne on tehty riittävän hyvin. M***a sitten tulee ensimmäinen vaihe, mistä tulee ulkopuolinen palaute. Olin onnistunut! Sain välittömän wau-fiiliksen koko kroppaani. Tuntui, että hetken lähes leijuin ilmassa! Tämä fiilis oli iso palkinto edellistä vaiheista. Se korvasi kaiken työn ja jännityksen.

Tässä jännistys-casessa ei ole kysymys mistään koiraharrastuksessa tai kisaamisesta, vaikka noita edellä kuvaamiani asioita voisi hyvin olla niissäkin. Tässä on kyse työhöni liittyvästä väitöskirjojen ohjauksen viimeisestä vaiheista; väitöskirja loppuunsaattamisesta ja esitarkastuksen käynnistämisestä. Pohdin, miksi nämä työtehtävät saavat minut jännittämään. Löydän useita syitä jännityksen nousemiseen.

Tehtävä on osin vieras minulle. Väitöskirjojen loppuunsaattaminen ei tule kohdalleni usein. Vuosia sitten pari tutkimusryhmäni jäsentä sai väitöskirjansa valmiiksi. Nyt nämä kaksi ohjaamaani väitöstutkijaa tekevät väitöskirjaa oman työnsä ohella yliopiston ulkopuolella. Prosessissa on parin viime vuoden aikana tullut yllättäviä asioita, jotka ovat vaatineet selvittelyä ja hidastaneet prosessin loppuunsaattamista. Ne ovat tuoneet minulle tiedon, että kaikenlaista yllättävää voi tulla vastaan.

Tehtävän vierautta lisää se, että yliopistomme ja tohtoriopintojen prosessit on muuttunut viime vuosina. Ohjeita löytyy hyvin. Samoin ihmisiä, joilta saa apua. Kuitenkin mielessä on, että olenko muistanut tarkastaa kaiken, olenko ymmärtänyt asiat oikein.
Jännitykseen liittyy myös asian tärkeys. Väitöskirjojen loppuunsaaminen on tärkeää väittelijälle. Minä ohjaajana voisin olla sivulla. Kuitenkin, kun olen useamman vuoden tehnyt töitä jatko-opiskelijan kanssa, huomaan, että minulle minullekin on tullut tärkeäksi prosessin saaminen valmiiksi.

Tuo edellä kuvaamani onnistumisen tunne syntyi siitä, että toiselle väitöskirjalle minulla oli tiedossa yksi henkilö, jota pidin aivan täydellisenä esitarkastajana. Pidin tärkeänä, että saisin hänet mukaan prosessiin. Kun oli laittanut hänelle pyynnön, häneltä tuli nopeasti vastaus, että on mielellään mukana. Siitä tuli minulle riemukas fiilis. Olin onnistunut tuossa tehtävässä.

Tärkeä oppi tästä jännitys-casesta itselleni oli, että vaikka jännitystä tulee, onnistunut toiminta on mahdollista. Etenemistä auttoi, että sain taukoja jännityksestä; sain kropan rentoutettua ja sain mieleeni muuta. Toinen tärkeä asia oli tehtävän pilkkominen pieniin paloihin. Keskittyminen ei säilynyt pitkään, joten piti saada niin pienet palat, että ne sai tehtyä nopeasti. Etenemistä auttoi, kun oli saanut jotain tehtyä; kun itse huomasi, että prosessi etenee.

Näitä samoja asioista voi hyödyntää myös koiraharrastuksessa. Sielläkin on hyväksi aina välillä mennä hieman oman mukavuusalueen ulkopuolelle.

Rutiinien ylistys

Arjessa teemme paljon asioita rutiinilla – miettimättä erikseen, mitä teemme ja miten sen teemme. Tällaista on esim. jokailtanen hampaiden pesu. Rutiineista on paljon hyötyä – myös koiraharrastuksissa.

Kerron tässä kahdesta erilaisesta koiratreenikokemuksestani.
Ensimmäinen kokemus: Saavuin pahasti myöhässä treeniin. Oli ollut kamala keli ja matkaan meni 20 min enemmän kuin yleensä.
Rataan tutustuminen oli toivotonta: en millään muistanut, miten rata meni. Ajatukset pyöri toisaalta keljussa ajomatkassa ja toisaalta kiireessä: mitä tehtäviä voin tehdä rinnakkain ja mitä voi jättää tekemättä. Verkka ei ollut yhtään normaali ja jotain aina tekemiäni vaihteita jäi väliin. Treenin ajan oma keskittyminen hajosi koko ajan. Lopussa oli yksinomaan turhautunut fiilis.

Toinen kokemus: Saavuin treeniin hyvin stressaantuneena kiireisen päivän päätteeksi. Nytkin verkka-aikaa oli niukahkosti. Päätin kuitenkin tehdä verkan normaalisti, tosin hieman lyhyempänä. Muutoin noudatin treenipaikalla normaaleja toimintatapojani: tavaroiden siirto, jalkineiden vaihto, namien laitto taskuun ennen radankävelyä ja sen jälkeen hain koiran kentälle. Nyt myös tietoisesti otin käyttööni keskittymisankkurini, jolla sain vahvistettua keskittymistä treeniin. Treeni sujui hienosti: Muistin radan, keskityin koiraan, kuuntelin kouluttajan neuvoja ja noudatin niitä. Treenin lopussa oli mukava fiilis onnistuneesta treeneistä.

Treenissä on keskityttävä siihen, mitä tekee. Siihen minulla on kaksi apukeinoa. Ensinnäkin minulla on keskittymisankkuri – kuviteltu lintu olkapäällä. Sen saa käyttöön, kun muistaa ajatella sitä. Toinen apukeino on rutiinit. Niiden toistaminen aina treenissä (ja kisassa) samalla tavalla, tuo itselle oikean mielentilan ilman, että sitä joutuu tietoisesti miettimään. Oikeassa treenimielentilassa keskittyneen mielentilan saavuttaminen ja sen säilyttäminen on helppoa.

Rutiineja syntyy itsestään, kun toistamme tehtäviä. Niitä voi myös luoda tietoisesti, jotta saa sellaisia rutiineja, jotka on itselle (tai omalle koiralle) hyödyllisiä. Olisiko sinulla joku tilanne, mihin kannattaa tietoisesti luoda uusi rutiini?

Millainen mielentilasi on kisatilanteessa? Oletko flow eli virtaustilassa vai oletko "hyökkää tai pakene" -tilassa?

"Hyökkää tai pakene" -tila tarkoittaa elimistön valmistautumista kriisitilanteeseen, jolloin elimistön voimat voivat kasvaa normaalista. Tähän liittyy lisääntynyt syke, nopea hengitys, jännittyneet lihakset ja ärsyyntynyt mieliala. Vaikka joku saa lisää voimia hyökkää tai pakene -tilanteesta, toisilla se aikaansaa lamaantumista. Kisoissa puhutaan toisinaan tällaisin termein. Kisaajalle saatetaan sanoa: taistele loppuun asti!

Flow-tila tarkoittaa, että henkilö on täysillä keskittynyt tekemiseensä. Flow-tilassa toimija uppoutuu tekemiseen eikä havaitse mitään sen kannalta epäoleellista. Flow-tila voidaan saavuttaa, vaikka tehtävä olisi vaikea, kunhan epäonnistuminen on sallittua - eli se ei kaada toimijan maailmaa.

Näitä pohdiskelen, kun kuuntelen Keskittymiskyvyn elvytysopas -äänikirjaa, jonka kirjoittajat ovat aivotukijat Minna Huotilainen ja Mona Moisala.

Kirjan ehkä isoin anti on se, että aivot ovat joustavat; ne kehittyvät siinä, mihin niitä treenataan. Jos toteutat arjessa jatkuvasti ajattelun keskeyttäviä tehtäviä, niin keskeytyksiä tukevat osat aivoistasi vahvistuvat. Jos kuitenkin haluat oppia keskittymään paremmin, niin aivoja on koulutettava keskittymään. Ensin riittää minuutinkin pätkät ilman keskeytyksiä. M***a toisinaan pidemmät rupeamat itsellesi mieluisan toiminnan parissa tukevat aivojen keskittymisosaamista. Aivojen keskittymisosaamisen kannalta ei ole merkitystä, onko toimista matemaattisten yhtälöiden ratkaisua, koiran koulutusta vai käsitöiden tekemistä.

Perjantaina 10.1.2025 väitteli ELL Leena Inkilä agilitykoirien hyvinvoinnista. Väitöstiedote alla linkissä ja sieltä löytyy linkki väitöskirjaan.

Minun huomio kiinnittyi oheisharjoitteluun. Sen on todettu ihmisurheilijoilla vähentävän loukkaantumisia. Koirilla agilityn oheisharjoittelu on nousussa oleva aihe.

Minä olen hakenut koirafyssareilta ohjeita koirieni fysiikkaharjoitteluun. Ohjelmassa niillä on jumppaa, jolla tuetaan niiden vatsalihaksia ja polvia tukevia lihaksia. Mietin myös, missä menee lajitekniikkatreeniin ja oheisharjoittelun raja. Kumpaan ryhmään esim. hyppytekniikkaharjoitukset kuuluu?

Tutkimustieto auttaa edistämään agilitykoirien hyvinvointia | Eläinlääketieteellinen tiedekunta | Helsingin yliopisto Helsingin yliopiston tuoreessa väitöstutkimuksessa tutkittiin ensimmäistä kertaa Suomessa agilitykoirien harrastusrutiineja ja loukkaantumisten riskitekijöitä.

Urheiluvalmennuksiessa keskitytään usein vain liikuntaan ja syömiseen. Yksi oleellinen osa on myös nukkuminen! Kuuntelen unilääkäri Henri Tuomilehdon kirjaa Nukkumisen taito. Siinä on paljon hyviä pointteja.

Jos saa muutettua univajeen riittävään uneen, niin:
- keskittyminen paranee
- mieliala kohoaa
- tapahtuu laihtumista (siis ilman muutoksia liikunnassa tai syömisessä)
- liikkeiden nopeus kasvaa (tämä on etenkin kilpaurheilijoille tärkeä asia!)

Tuomilehdon kirjan nimenä on Nukkumisen taito. Nimi korostaa sitä, että nukkumiseen liittyy kehitettävissä oleva taito. Itse pystyy tekemään paljon oman unensa parantamiseen.
- Ensinnäkin tarvitaan ymmärrys, että tilapäiset huonosti nukutut yöt ovat normaalia. Muutaman huonosti nukutun yön ei pidä ajatella pilaavan mitään. Yleensäkin positiivinen ajattelu parantaa nukkumista. Jos yöllä valvoo, kannattaa silloin tehdä jotain, mikä on itselle mukavaa, m***a ei liikaa aivoja virittävää.
- Toisena on päivän rakentaminen seuraavan yön nukkumista tukevaksi, mm. liikunnan, aktiviteettien ja syömisen ajoittamiseen (esim. iltasyöminen on hyväksi). Päivän aikana on syytä kerätä unipainetta. Osana sitä on päiväunien välttäminen.

Kaikki uniongelmat eivät ratkea omilla valinnoilla. Taustalla voi olla erilaisia unihäiriöitä, sairauksia, jotka tarvitsevat lääketieteelllistä hoitoa. Jos nukkumisessa on ongelmia, suosittelen tätä kirjaa: Tuomilehto, Nukkumisen taito.

Vuoden päätteeksi suoritin Palveluskoiraliiton eettisen kouluttamisen kurssin. Paljon tuttua asiaa, m***a jotain uutta ja herätti pohdintaa. Kiva materiaalia; suosittelen käymään sen läpi, jos on vielä suorittamatta.
Jäin pohtimaan, miten paljon toistoja tietyn tehtävän suorittaminen sujuvasta (automaattisesti) vaatii. Ihmisen osalta esitettiin erilaisia lukuja riippuen asiasta:
- tehtävän toistaminen 10 000 kertaa (esim. sama liike, kuten namin anto koiralle),
- tekemistä 6 vuotta (esim. auton ajamista - omasta mielestäni eri ihmiset ajavat hyvin eri verran ja erilaisissa olosuhteissa kuudessa vuodessa, joku km-määrä voisi olla parempi mittari)
- suorittamista 5 000 tuntia (esim. koiran kanssa kulkeminen metsässä tai koirahieronta; erilaisia tilanteita tulee vastaan).

Mietin koirien osalta vastaavia suorituksia. 5 000 tuntia tulee täyteen 14 vuodessa, jos kyseistä asiaa tehtään tunti päivässä. Eli ei koira on jo vanhus siinä vaiheessa. Pienemmän määrän on riitettävä. Jos olisi 2 000 tuntia, niin se tulisi päivittäisenä tuntina täyteen 5,6 vuodessa.

Kun mietin omia koiriani, niin Ninja, juuri agista eläköitynyt toyvillakoira oli kyllä parhammillaan olleessaan noin 8-vuotias. Sen jälkeen koiran vauhti alkoi hidastua. Tuohon parhaassa vaiheessa agitreeniä ei ollut takana edes 2 000 tuntia - treenimäärä oli yleensä pari kertaa viikossa eikä silloinkaan kokonaista tuntia.

Agitreenauksessa varmasti osa tulee siitä, että ohjaaja on treenannut tarpeeksi ja osaa tehdä ohjauskuviot ja palkkauksen riittävän hyvin. Silti koira tarvitsee treenitunteja.

Koulutuksessa tuli erille myös se, että eri koirat (ja eri rotuiset koirat) ovat hyvin erilaisia oppijia. Toiset oppivat nopeammin kuin toiset.

Kuitenkin kaikki tarvitsevat toistoja. Ja nimenomaan onnistuneita toistoja, joista ne saavat palkkion.

Eri koirat arvostavat palkkioita eri tavoin. Toisille palkkio on nami ohjaajalta, toisille juokseminen seuraavaan putkeen on huippupalkka. Yksi ohjaajan (siis koiran kouluttajan) tärkeä tehtävä on tunnistaa, mikä on kyseisen koiran paras palkkio ja mitkä kaikki ovat toimivat palkat.

Kiinnostavaa pohtia taas uudelleen, mitkä kaikki toimivat palkkoina omille koirille. Ja mihin arvojärjestykseen kukin koiristani asettaa eri palkat.

Sisäinen puhe - lannistaja vai kannustaja?

Tänään pilastes-tunnilla meillä oli muutama tasapainoharjoitus. Siinä seisoimme toisella jalalla ja laitoimme toisen jalan lötsön pallon päälle, sitten palloa piti lähteä liikuttelemaan edestakaksin. Heti, kun kuulin tehtävän, minulle tuli ajatus: "Tästä ei tule mitään. Olen ihan huono tasapainojutuissa." Seuraavassa järjen ääni sanoi sisälläni: "Tasapainoa oppii vain harjoittelemalla. Tätä on yritettävä."

Sitten muistin, että muutenkin käytän mielikuvia apuna. Päätin kokeilla sitä tässäkin. Ensimmäinen mieleentuleva mielikuva oli puu: - Puu on yksi pystyssä oleva runko, aivan kuin harjoituksen asento, jossa seistiin yhdellä jalalla.
- Puu pysyy pystyssä, vaikka tuulisi (kuten tänään myrskysi).

Ensimmäiset tasapainotehtävät menivät minulta hieman sinne päin. Viimeiset jo paremmin. Olin saanut itselleni toimivan mielikuvan tasapainoharjoitteluun ja harjoittelu muuttui paljon mukavammaksi, kun tuli edes jonkinlaista onnistumista. Samalla olin myös saanut vahvistusta, että mielikuvat auttavat.