Harrastus vaatii erityiset olosuhteet – hyppyrimäet. Sitten etsitään jostain kivien ja kantojen alta välineitä. Ei muuten ole urheiluliikkeissä mäkihyppyosastoa. Kun löytyy sopivat, niin taas ovat sataset vaihtaneet omistajaa. Eikä tätä voi oikein harrastaa yksin. Yhden hyppääjän takia ei aleta mäkiä laittamaan kuntoon. Tai laitat itse. Omasta merkistä alas lähteminen on kovien jätkien ja friidujen puuhaa. Eikä itse itsensä valmentaminen ole pitkällisen kehittymisen kannalta kovin järkevää. Yksilölaji, m***a siis kuitenkin joukkuelaji. On tässä muutakin erikoista. Normaalisti vastatuuli on huono juttu, tässä lajissa ei, sitä jopa toivotaan ja odotetaan. Kummun jälkeinen happi. Pikajuoksija, joka oikein toivoo vastatuulta kilpailuunsa? En oikein usko. Vuoden ympäri harrastettava talvilaji. Emme kyllä tiedä toista lajia, jossa lasketaan ylämäkeä. Sehän on suomenkielisenä lauseena ihan absurdi. Ylämäki tosin tunnetaan myös vauhtimäkenä. Onko nälkä -blogissa pyrimme avaamaan mäkimiehen arkea sellaisena kuin sen itse kansallisen tason aktiiveina koemme. Emme tosin pistä pahaksemme, jos tämän blogin myötä mäkimontut pursuavat väkeä ja tornissa riittää hyppääjiä jonoksi asti. Sehän olisi loistavaa! Niilo Salo, entinen tuleva mäkikotka, nykyinen paluuta yhä edelleen tekevä ampuhaukka, omaa parastaan hakeva itsensä haastaja, Suomen Eddie the eagle. Heikki Hartikainen, pönkkämäenmies ja Kuilun kisojen voittaja, fysioterapeutti, entinen alipainoinen mäkimies, nykyinen normaalipainoinen monitoimimies. Ja kyllä! Meilläkin on joskus nälkä!
